Monessa perheessä ovat arkielämän ristiriitaisuudet kuin kivi kengässä: ei tarvitse olla iso asia mutta silti se hiertää. Naisilla on melko yleisenä harminaiheena miestensä tapa rutata juuri silitetyt vaatteet tuolille miten sattuu. Mies taas saattaa hermostua siitä, että paras vuolupuukko otetaan keittiöveitseksi. Joku on tottunut pikkutarkkaan siisteyteen ja toinen taas hieman huolettomampaan tyyliin. Luettelo lienee loputon. Mahdollisia nokkapokan aiheita ei yleensä tarvitse hakemalla hakea. Niitä löytyy joka perheestä tarpeeksi.

Hyvin usein on kyse siitä, että toisen oppima tapa tai tyyli ei olekaan luonnollinen toiselle. Parisuhteessa ei koskaan lähdetä tyhjästä vaan jokainen kantaa menneisyyttään ja kokemuksiaan mukanaan - Armeijassa mies oppii kaappien järjestyksen salaisuuden (aluksi tuntui mahdottomalta ajatukselta saada se hirvittävä määrä tavaraa mahtumaan niin pieneen kaappiin - loppuaikoina sinne olisi saanut tuplaten tavaraa mahtumaan) ja yrittää luoda hyväksi havaitsemaansa systeemiä kotiinkin. Nainen on joutunut opettelemaan esim. henkilökohtaisen hygienian alueella asioita, jotka miehelle eivät edes tulisi mieleen. Erilaiset ystävyyssuhteet, opiskeluajat jne muodostavat sen kudelman joka me olemme.

Merkittävimpiä elementtejä kunkin henkilön kokemusmaailmassa on oman lapsuudenperheen antamat kokemukset. Ymmärrämme hyvin, että suomalaisen ja esim. pakistanilaisen avioituessa on eri kulttuureilla hyvin suuret erot, jotka vaikuttavat perheen elämään.

Vaikeampi on mieltää, että täällä Suomessakin on erilaisia kulttuureja. Näitä luonnehdittaessa käytetään yleensä stereotypioita ja on huomattava että esim. maakunnan sisällä on todennäköisesti suurempi vaihtelu kuin maakuntien stereotypioiden välillä. Kuitenkin voidaan niitä varauksin käyttää esimerkkeinä.

Selvimmät erot lienevät toisaalta itäsuomalaisten eloisuuden ja pohjalaisten jäyhyyden välillä ja toisaalta hesalaisen itsetietoisuuden ja maalaisen arkuuden välillä. Nämä "heimokuvat" muovaavat myös kuvaa itsestä ja toisesta.

Toinen selkeä "kulttuurityyppi on maanviljelijä (tai yleensä jostain kaudesta riippuvainen - 1aivuri, hiihtokeskuksen omistaja jne) jonka on toimittava niin, että aina on jotain "laarin pohjalla" jos vaikka tulee seuraavana vuonna kato. Virkamies tai työläisperhe taas on tottunut siihen, että on luonnollista että rahaa on lappukuusta vähemmän kuin alkukuusta.

Nämä erilaiset kulttuurit vaikuttavat jopa sanojen sisällön suhteen: onko ‘tuima’ suolaista vai suolatonta, tarkoittaako ‘en kehtaa’ ‘en viitsi’ vai ‘häpeän’ jne.

Monasti on puolisoiden ristiriidoissa kyse siitä, että heillä on erilaiset taustat. Ei siis ole kyse siitä, että puolisot riite-levät vaan kulttuurit ottavat yhteen heidän kauttaan. Jokainen perhe on muodostanut oman perhekulttuurinsa (normistot, rutiinit, asioiden tärkeysjärjestys, tavat, kie1enkäyttö jne) ja kahden kulttuurin tullessa yhteen syntyy väkisinkin ristiriitoja.

Jo antiikin tarusto tuntee kertomuksen kadonneesta prinssi Oidipuksesta, joka (tietämättään) surmaa isänsä ja (edelleen tietämättään) nai äitinsä. Tämän tarun pohjalta psykologiaan on tullut term1 oidipuskompleksi tarkoittamaan sitä, että mies etsii puolisokseen äitinsä kopiota. Kysymyksessä on taas tietysti tyypittäminen, mutta on selvää, että omat vanhemmat antavat jonkinlaisen mallin sille mitä toisessa arvostaa. Se saattaa olla myöskin täydellinen negaatio omasta äidistä/isästä tai sekä että.

Jokaisella on kuitenkin jo varhain muodostunut käsitys siitä millainen on ‘sadun uljas prinssi/kaunis prinsessa.’ Tämän ihannepuolison piirteitä on sitten löytävinään seurusteluaikana kumppanistaan - kuvioon sopimattomille piirteille yksinkertaisesti ummistaa silmänsä tai selittää ne joksikin poikkeamaksi. Tähän kuvaan projisoidaan sekä myönteiset että kielteiset piirteet - jos miehen äiti on ollut hössö, saattaa hän kohdella morsiantaan olettaen tämänkin olevan hössö; tai jos naisen isällä on ongelma viinan kanssa hän saattaa leimata kaikki miehet sioiksi. Tällöin kritiikki puolisoa kohtaan kohdistuukin todellisuudessa omaa isää/äitiä kohtaan.

Jossain vaiheessa tulee sitten (toivottavasti) herääminen todellisuuteen: prinssejä ja prinsessoja ei ole tasavallassa vaan jokainen ihminen on oma yksilönsä. Kukaan ei ole kenenkään mielikuvituksen personoituma vaan kaikilla on oikeus olla juuri sellainen ainutlaatuinen yksilö, joksi Jumala on hänet luonut.

Isän ja äidin vaikutus näkyy myös siinä, miten perheen roolit koetaan. Jos miehen isä on tehnyt kaikki rahapäätökset ja äiti ollut tähän tyytyväinen, saattaa hänelle olla yllätys että vaimo suuttuukin tämän mallin soveltamisesta (varsinkin jos kuvio on ollut hänen perheessään toisinpäin).

Roolit tulevat esiin nimenomaan työnjakokysymyksissä: kuka tekee mitäkin. Ongelmia ei ole jos odotukset ovat edes jotenkuten samansuuntaisia, mutta jos ne ovat vastakkaiset, on syytä tutustua tarkkaan puolisonsa kotitapoihin ja sitten pyrkiä keskustelemaan asia selväksi.

On myös huomattava, että lähes ainoat mallit joita isänä ja äitinä olemiseen saa, ovat omilta vanhemmilta. Itse ainakin huomaan toimivani täsmälleen samoin kuin oma isäni - jopa niin, että käytän isältä saamaani mallia vaikka itse inhosin sitä isässäni. Silloin kun tiedostan tämän, saatan tietysti päättää toimia toisin, mutta varsinkin väsyneenä ja paineen alla vanha malli pulpahtaa esiin. On tietysti myös niitä asioita, jotka ovat täysiä negaatioita isäni käyttäytymiseen, mutta niihinkin on isäni vaikuttanut. Mallioppiminen (josta tässä on kyse on erittäin pysyvää vaikutuksiltaan. Siten on melko turhaa yrittää muuttaa puolisostaan sellaista piirrettä, joka on tämän samaa sukupuolta olevassa vanhemmassa. Muutos vaatii hidasta kypsymistä. Joillekin piirteille ei yksinkertaisesti voi mitään (paitsi kun on levännyt eikä ole mitään huolia tai työpaineita l. on kaikin puolin siinä kunnossa kun tavallisesti ei ole).

Nähdessämme puolisomme ärsyttävät piirteet meidän on hyvä muistaa, että hänkin on osa syntistä ihmiskuntaa eikä siten saavuta täydellisyyttä kuin vasta kerran kirkkaudessa.