ETUSIVU ANSIOLUETTELO TUTKIMUKSET SAARNAT OPETUS LINKIT ENGLISH PAGES
Martti Muukkonen:
3vsk Matt. 5: 13-16
Rajamäen kirkko, Nurmijärvi 28.10.2012
Jeesus sanoo:
»Te olette maan suola. Mutta jos suola
menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se
heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.
Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä,
jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle,
vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin
loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne
ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.»
Tänään yhdistyy monta teemaa päivän tekstiimme. Kirkkokäsikirjan mukaan tänään on uskonpuhdistuksen muistopäivä. Kolehti Suomen Ekumeeniselle neuvostolle viittaa kristittyjen yhteyteen, jonka tuo nimenomainen uskonpuhdistus läntisessä kristikunnassa rikkoi.
Mitä tällä Vuorisaarnan katkelmalla on tekemistä näiden kanssa?
Eräällä tavalla nuo kaikki liittyvät yhteen juuri päivän tekstimme kautta: Te olette maan suola… Te olette maailman valo.
Jeesus lähetti seuraajansa tänne maailmaan julistamaan ilosanomaa siitä, että synnin ja kuoleman valta on murrettu.
Hän lähetti seuraajansa julistamaan Jumalan valtakunnan tulemista – valtakunnan, jossa rauha ja oikeudenmukaisuus vallitsevat.
Hän lähetti seuraajansa palvelemaan ja rakastamaan lähimmäisiään kuin itseään.
Hän evästi seuraajiaan, että siitä maailma tuntee heidät Hänen opetuslapsikseen, että heillä on keskinäinen rakkaus.
Miten tässä tehtävässä on onnistuttu?
Tällä viikolla ilmestyi Kirkon nelivuotiskertomus, joka oli melko karua luettavaa. Se kertoo siitä kuinka me Kristuksen todistajina ja maan suolana olemme menettäneet maun ja ihmiset tallaavat julistuksemme jalkoihinsa.
Kirkon perinteisten moraaliopetusten ja ihmisten moraalikäsitysten eroista kirkon nelivuotiskertomus toteaa mm. seuraavaa:
”taustalla on nopea ja syvältäkäyvä moraalisissa käsityksissä
tapahtunut muutos. Vuonna 1982 vielä yli puolet, 56 prosenttia suomalaisista
otti homoseksuaalisuuteen tiukimman mahdollisen torjuvan
kannan kun asian hyväksymistä mitattiin kymmenportaisella
asteikolla. Sen sijaan vuonna 2009 yhtä tiukan kannan ottaneita oli
enää 14 prosenttia (kuvio 1.4.). Yli neljänkymmenen prosenttiyksikön
pudotus vajaassa kolmessa vuosikymmenessä merkitsee nopeaa
ja merkittävää asenteiden muutosta suhteessa homoseksuaalisuuteen.
Monien kirkon opetuksen kannalta keskeisten moraalikysymysten
kohdalla muutos on ollut samansuuntainen, joskaan ei yhtä jyrkkä.
Avioeroon jyrkän torjuvasti suhtautuvien osuus on laskenut 18
prosentista kolmeen. Abortin kohdalla vastaava muutos on ollut 30
prosentista kahdeksaan ja eutanasian kohdalla 42 prosentista 11:een.
Prostituution ehdottomien torjujien osuus on pudonnut vastaavasti
65 prosentista 33:een. Itsemurhan kohdalla torjujien osuus on laskenut
69 prosentista 30:een.” (Haastettu kirkko 1. luku
Voi tietysti kysyä sitä onko kansankirkon ja kansan eettisten näkemysten erkaantumisessa kyse siitä, että kansa on moraalitonta vai siitä, että kirkon tulkinta Raamatun antamista elämänohjeista on väärä?
Tutkimus selittää tuloksia näin:
Moraalikäsitysten muutos ei kuitenkaan ole tapahtunut samalla
tavoin kaikkien suomalaisten keskuudessa… Ne, jotka katsoivat, että totuus löytyy vain yhdestä uskonnosta ja joiden mukaan Raamattu oli kirjaimellisesti ilmoitettua Jumalan sanaa, olivat selvästi muuta väestöä vähemmän sallivia seksuaalieettisissä kysymyksissä.
Näin on syntynyt tilanne, jossa uskonnollisesti aktiivisen ja passiivisen
väestönosan välille on syntynyt merkittävä juopa arvojen ja
moraalikäsitysten alueella. (s.27)
Karu teksti jatkuu:
Suomalaisista runsas neljännes ilmoitti Gallup Ecclesiastica 2011 –kyselyssä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Vuoden 2007 kyselyyn
nähden osuus on pudonnut kymmenellä prosenttiyksiköllä. Myös
niiden osuus, jotka ilmoittivat uskovansa Jumalaan toisin kuin kirkko
opettaa, on laskenut, samoin kuin niiden osuus, jotka ovat uskostaan
epävarmoja (kuvio 1.9.). Mikäli epävarmojen osuus otetaan lukuun,
67 prosenttia suomalaisista ilmoitti vuonna 2011 uskovansa vähintään
jossakin määrin jonkinlaiseen Jumalaan, kun vuonna 2007 vastaava
osuus oli 83 prosenttia. Samaan aikaan niiden osuus, jotka ilmoittivat,
etteivät usko Jumalan olemassaoloon, on noussut kaikkien aikojen suurimmaksi, yli viidennekseen suomalaisista (21 %). Vuonna
2007 heitä oli 11 prosenttia ja kaikissa aikaisemmissa kyselyissä keskimäärin alle kymmeneksen. Tämä tarkoittaa, että niiden osuus, jotka
eivät lainkaan usko Jumalan olemassaoloon on kaksinkertaistunut
vain neljässä vuodessa. (s. 42)
Erityisen huolestuttavaa on se, että Nuorten aikuisten ikäryhmässä enää 15 prosenttia suomalaisista uskoo kristinuskon opettamaan Jumalaan. (s. 44)
Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.
Tuo maku on ilmeisesti mennyt. Suomen Siion ei ole tunnettu ainakaan keskinäisestä rakkaudestaan. Kokonaiskirkon tasolla herätysliikkeet kritikoivat kirkkoa minkä kerkiävät ja antavat ymmärtää, että samaan taivaaseen ei ainakaan mennä.
Herätysliikkeet näyttäytyvät julkisuudessa ihmisarvoja polkevina ja tasa-arvoa halveksivina ja väittävät edustavansa oikeata kristillisyyttä.
Kirkko itse näyttäytyy byrokraattisena organisaationa, jossa tärkeintä on se, että asiat menevät muodollisesti oikein.
Seurakunnissa riidellään. No, on laiha lohtu, että niin tehdään kunnissakin.
Missä on kirkon sanoma? Missä on julistus armosta ja rakkaudesta? Miten se näkyy ihmisten arjessa? Miten se näkyy yksittäisen kristityn elämässä?
Missä on kirkko silloin kun ihminen pohdiskelee elämän suuria kysymyksiä? Missä ovat kristityt silloin kun ihminen nääntyy työtaakkansa tai työttömyyden tuoman tarkoituksettomuuden alla? Miten kristillinen lähimmäisenrakkaus näkyy tehdessämme yhteiskunnallisia päätöksiä? Elämmekö me kristityt itse siitä armosta, jota meidän tulisi julistaa?
Nämä ovat vakavia kysymyksiä, joihin ei löydy helppoja vastauksia. Ne eivät ole vain kirkon hallintoelinten ja työntekijöiden kysymyksiä vaan vaan meidän kaikkien yhteisiä kysymyksiä.
Yksityiselle seurakuntalaiselle päivän tekstimme asettaa myös haastavia kysymyksiä. Olenko minä – omalla paikallani – ollut Kristuksen todistaja vai kuulunko niihin, joista Paavali sanoo "Teidän vuoksenne pakanakansat pilkkaavat Jumalan nimeä (Room 2:24)." Olenko minä maan suola – vai onko uskoni käynyt mauttomaksi? Onko oma elämäni sellainen, että muut näkevät siinä pyhän kosketuksen? Näenkö minä jokaisessa lähimmäisessäni Kristuksen, jota olen luvannut rakastaa ja seurata? Olenko minä helpottanut muiden taakkoja vai kasannut toisille lisää kuormia? Löytyykö minusta armahtavaa mieltä vai lyönkö tuomion sanalla?
Jumalan Sana ei päästä meitä helpolla. Se osoittaa meille meidän vajavaisuutemme ja itsekkyytemme. Silti – ja ehkä juuri siitä syystä – Jeesus tuli kutsumaan meitä seuraamaan itseään. Me olemme kristittyjä siksi, että emme ole täydellisiä vaan tunnemme kipeästi syntisyytemme. Mutta syntisinäkin me saamme kulkea Hänen seurassaan ja siksi nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,
margin-bottom:0cm;margin-left:1.4pt;margin-bottom:.0001pt;text-indent:-1.4pt'> ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,
margin-bottom:0cm;margin-left:0cm;margin-bottom:.0001pt;text-indent:0cm'>ja Pyhään Henkeen, pyhän, yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.