Martti Muukkonen, TT, YTM

Pyhät vai pahat setelit?

Pohjois-Karjalan Ammattikorkeakoulu 4.2.2004

Talouselämän ja kulttuurin suhde

Viimeisen vuoden aikana olemme saaneet kuulla merkittävistä kirjanpitoskandaaleista molemmin puolin Atlanttia. Samoin olemme kohdanneet ns. Kiina-ilmiön kun yritykset ovat voiton maksimoinnin halussaan siirtäneet yhä enemmän tuotantoaan halpojen palkkojen maihin. Edelleen muistamme kuinka Espanjan rannikon öljyturman jälkeen Suomessa hätäiltiin josko samanlainen voisi tapahtua Suomenlahdella Venäjänliikenteen huonokuntoisille ja yksirunkoisille tankkereille. Ja aivan äskettäin kuulimme kuinka erään halpalentoyhtiön vaillinnaisesti huollettu kone syöksyi maahan Egyptissä.

Mitä näillä esimerkeillä on tekemistä maailmankatsomuksen ja etiikan kanssa? Eikö talouselämällä ole omat lakinsa, jotka ovat kuin luonnonlakeja joita eivät ihmisten uskomukset heilauta? Taloushan pyritään esittämään yleensä omalakisena ilmiönä, jossa ei ole sijaa pehmeille arvoille. Se mikä jää viivan alle, on ratkaisevaa, ei se millaisin keinoin siihen päästään.

Osittain näin onkin. Mikään yhteiskunta ei voi elää ilman toimivaa talouselämää ja sillä on toki omia lakejaan. Mutta on väärin kuvitella, että nuo lait olisivat jotenkin irrallaan muusta yhteiskunnasta. Jo sellainen perustavaa laatua oleva seikka kuin voiton tuottaminen on yhteiskunnan hyväksymä ja määrittelemä asia. Ajatellaanpa vain esimerkiksi ns. kolmatta sektoria, jolta on monen maan lainsäädännössä kielletty voiton jakaminen millekään omistaja tai kontrolliryhmälleen. Nämä liikeyritykset toimivat ilman voitontavoittelua.

Nyt tietysti joku voi ajatella, ettei kolmannella sektorilla ole juuri taloudellista merkitystä. Suomessa näin pitkälti onkin, mutta ei se Suomessakaan merkityksetön ole. Mm. Suomen suurin yksityinen terveydenhuoltoalan konserni ei suinkaan ole kaupallinen lääkäriasema Mehiläinen vaan Helsingin Diakonissalaitos. Näiden kahden jälkeen tulevat mm. monet veteraanien ja invalidien kuntoutuslaitokset ja mm. YTHS, joka vastaa opiskelijoiden terveydenhuollosta. Maissa, joissa julkinen sektori ei vastaa terveydenhuollosta, sosiaalihuollosta ja koulutuksesta siinä määrin kuin Suomessa, tuon sektorin osuus BKT:sta voi olla jopa 11% kuten Hollannissa. Esimerkiksi USA:ssa on osavaltioita, joissa yli puolet sairaaloista ja kouluista on säätiöpohjalla. Tunnetuin näistä lienee Harvardin yliopisto.

Vaikka Suomessa ei 1970-luvun VALTAVA ja peruskoulu-uudistusten jälkeen ole enää ollut laajaa kolmatta sektoria, noudattavat myös julkisyhteisöt nolla-budjetoinnin periaatetta. Kunnan tavoite ei ole tuottaa voittoa vaan turvata asukkaidensa hyvinvointi.

Kuten sanoin, talouselämän ns. lainalaisuudet ovat pitkälti kulttuurin sanelemia. Yhteiskunta määrittelee sen millä aloilla sallitaan vapaa kilpailu, mitkä suojellaan kilpailulta ja mitkä ovat tuon kilpailun pelisäännöt. Ne on ilmaistu kansallisissa lainsäädännöissä ja kansainvälisissä sopimuksissa. Useimpien edellä mainittujen esimerkkien kohdalla lakeja ja sopimuksia loukattiin ja yritykset on vedetty siitä vastuuseen. Kuitenkin esim. Kiina-ilmiön tai laivojen ulosliputuksen kohdalla ei ole kyse lakien loukkaamisesta vaan niillä on loukattu yhteisön oikeustajua. Ei ole koettu oikeaksi sitä, että kehitysaluetukien loppumista seuraavana päivänä päätetään tuotannon siirtämisestä pois Suomesta tai sitä, että suomalainen laivayhtiö jakaa muhkeita osinkoja samalla kun ulosliputtaa aluksiaan. Nämä tapaukset ovat sellaisia oikeudentajun loukkauksia, ettei niihin pysty puuttumaan oikeusteitse. Kuitenkaan ne eivät jää vaille seurauksia.

Jos yritys tai sen johto menettää luottamuksensa, kyseinen yritys ei pitkän päälle voi toimia tehokkaasti. Tästä ovat ehkä selvimpiä esimerkkejä vuosien takainen Nestlen kansainvälinen boikotti, ympäristöjärjestöjen metsäyhtiöitä vastaan suunnatut kampanjat sekä kuluttaja- ja lastensuojelujärjestöjen paljastukset kehitysmaiden lapsityövoiman käytöstä. Kaikissa tapauksissa taustalla on ollut yhtiön toiminta voiton maksimoimiseksi keinoista ja seurauksista välittämättä. Yleisen mielipiteen tuomitessa tuon käyttäytymisen, yhtiöiden on ollut pakko muuttaa toimintaansa.

Nämä esimerkit osoittanevat sen, että taloudessa ei ole kyse vain talouden omien lakien noudattamisesta vaan että liike-elämä on monella tavoin sidoksissa siihen yhteiskuntaan, jossa se toimii. Yritysten on noudatettava niitä arvoja ja käytäntöjä, jotka yhteiskunta näkee soveliaiksi. Yhteiskunnan arvojen kohdalla voidaan puhua useasta eri tasosta. Voidaan puhua ajan henkeen sidotuista muotiarvoista, kuten 1800-luvun nationalismi, 1960-luvun yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja uusi kansainvälinen talousjärjestys, 1980-luvun rauhanliike tai 1990-luvulta jatkunut ympäristöliike ja naisliikkeen uusi nousu.

Nämä arvot keskittyvät yleensä yhteen tai muutamaan epäkohtaan, joita nuo liikkeet tuovat esille. Osa näistä arvoista ja liikehdinnästä on syklisiä ilmaantuen suhteellisen säännöllisten väliaikojen kuluessa kunnes taas välillä väistyvät toisten teemojen tieltä. Osa jää pysyviksi ja ne sisäistetään osaksi yhteiskunnan pysyvää arvomaailmaa. Ehkä merkittävin tällaisista teemoista on ollut orjuuden lopettaminen.

Näiden muotiarvojen lisäksi on olemassa myös niin sanottuja syväarvoja, jotka pysyvät yllättävän muuttumattomina vuosisatoja jopa vuosituhansia. Nämä arvot on yleensä löydettävissä kussakin kulttuurissa olevasta uskonnosta.
 
 

Uskonto kulttuurin arvomuistina

Kun puhun uskonnosta kulttuurin arvomuistina, en niinkään kiinnitä huomiota uskonnollisten oppilauselmien totuusarvoon vaan siihen minkälaisia funktioita eli tarkoituksia uskonto palvelee yhteiskunnassa. Näkökulmani on siis uskontotieteellinen ja uskonnonsosiologinen eikä teologinen.

Kun mietimme uskonnon merkitystä liike-elämälle niin tehkääpä pieni ajatusleikki ja miettikää mitä merkitsisi taloudellemme jos uskonnollisia juhlia ei vietettäisi lainkaan. Siis ei joulua - eikä siis joulumyyntiäkään. Ei kasteita, ei konfirmaatioita, ei vihkimisseremonioita - eikä niin ollen myöskään niihin liittyvää lahjojen antoa. Esimerkkejä tällaisista käytännöistä löytyy lukuisia eri kulttuureista - mm. muinaisessa Egyptissä ei koko sen 3000 vuoden ajalta tunneta minkäänlaista avioliittoseremoniaa.

Kun historiaa penkoo tarpeeksi, sieltä löytyy useitakin yhtymäkohtia uskonnon ja talouselämän välillä. Esimerkiksi historian ensimmäiset tunnetut pankit syntyivät mesopotamialaisten temppeleiden yhteyteen. Temppelit sekä siellä että muinaisessa Egyptissä saattoivat vastata yli puolesta kansantalouden tuotannosta. Myöhemminkin kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt ovat olleet merkittäviä maan ja kiinteistöjen omistajia. Myös Suomessa seurakunnat ovat merkittäviä metsänomistajia.

Tämä on kuitenkin vain ulkoinen kosketuspinta. Näissä esimerkeissä uskonnolliset organisaatiot ovat vain pelureita muiden joukossa talouden kentässä.

Uskonnon merkitys talouselämälle on kuitenkin syvemmällä. Erilaiset uskonnolliset käsitykset määräävät sitä miten liiketoimintaa voidaan harjoittaa. Ehkä selvin rajoitus on islamin ja juutalaisuuden koronottokielto - jota tosin on aina sovellettu vain oman uskonnon edustajiin - kristityiltä on aina saanut ottaa mitä on saanut.

Meidän länsimainen kulttuurimme juontuu kolmesta juuresta: roomalaisesta laista, kreikkalaisesta filosofiasta ja Israelin uskonnosta. Juutalaisuuden pohjalta noussut kristinusko on, kuten EU:n komission entinen, pitkäaikainen puheenjohtaja asian ilmaisi, Euroopan sielu. Haluaisin nostaa esiin vain muutaman keskeisimmän asian, joiden kautta kristinusko on vaikuttanut talouselämään.

Ensimmäinen näistä seikoista on näkemys ihmisen ja luonnon suhteesta. Kun Raamatun luomiskertomus julistaa Jumalan luoneen maailman ja asettaneen sen ihmisen alamaiseksi, tuolla näkemyksellä on ollut kauaskantoisia seurauksia. Ensiksikin, tämän näkemyksen mukaan luonto on profaania, maallista. Luonnossa itsessään ei ole mitään pyhää tai jumalallista. Tämä mahdollisti luonnon tutkimisen kun ei tarvinnut pelätä sitä, että jokin puun, virran tai muun luonnonilmiön henki närkästyisi tutkijalle ja rankaisisi tätä tämän röyhkeydestä. Länsimainen luonnontiede kaikkine seurauksineen on tämän ajattelumallin lapsi. Toiseksi, kun luonto asetettiin ihmisen alamaiseksi, hänelle annettiin valta sen hyödyntämiseen. Tiedämme, että tämä on johtanut jo kohtuuttomuuksiin ja sen vuoksi kirkkojen onkin täytynyt muistuttaa että se lupa oli "viljellä JA varjella." Valta tuo aina myös vastuun.

Toinen kristinuskon seuraus liittyy meidän kaikkien ajattelutapaan. Olimmepa uskonnollisia tai emme, ajattelumme perustuu siihen miten eurooppalaisessa kulttuurissa on asiat totuttu hahmottamaan. Esimerkiksi meidän historiakäsityksemme on ns. teleologinen eli käsitämme historian eräänlaisena aikajanana jolla on alku ja loppu. Esimerkiksi Aasiassa vallitsee tästä poikkeava syklinen aikakäsitys, jonka mukaan kaikki alkaa aina alusta kuten päivä yön jälkeen tai vuoden kierto. Ylipäätään meidän ajattelumme perustuu paljolti niihin käsitteisiin, joita keskiajan filosofit kammioissaan kehittivät. Tätä filosofiaa sitten sovellettiin eri yhteiskunnan aloilla politiikasta lastenkasvatukseen kunnes siitä tuli itsestäänselvyys. Vitsi Bosnian sodan ajalta kuvaa hyvin tätä riippuvuutta: Tarinan mukaan eräs vartiomies kuuli ääniä ja kysyi "kuka siellä?" Kulkijan kerrottua nimensä, vartija kysy oliko tämä katolinen, ortodoksi vai muslimi. Kulkijan vastattua olevansa ateisti, vartija veti aseensa liikkuvat taakse ja sanoi "älä pelleile. Oletko katolinen ateisti, ortodoksinen ateisti vai muslimiateisti?"

Tarinassa tulee esiin myös ero kristikunnan kahden pääsuunnan - idän ja lännen kirkon - välillä. Ei liene sattuma, että Euroopan jako itään ja länteen on perinteisesti - neuvostoaikaa lukuun ottamatta - kulkenut siinä mihin se vedettiin 1000-luvulla paavin ja Konstantinopolin patriarkan julistettua toisensa pannaan. Toinen ero löytyy Länsi-Euroopassa pohjoisen ja etelän välillä. Ei ollut suinkaan sattuma, että Britannia, Saksa ja Tanska halusivat niin kiihkeästi aikoinaan Suomen ja Ruotsin EU:n jäseniksi. Meillä on samanlainen tapa ajatella ja se poikkeaa eteläeurooppalaisesta. Tuo etelän ja pohjoisen raja kulkee Euroopassa suurin piirtein siinä mihin se piirrettiin 30-vuotisen sodan jälkeen.

Uskonnon ja talouselämän suhdetta käsittelevä klassinen sosiologinen tutkimus on Max Weberin kirja Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Tuossa kirjassa Weber osoitti länsimaisen kapitalismin syntyneen nimenomaan uskonpuhdistuksen seurauksena. Uskonpuhdistus - ja erityisesti sen reformoitu suuntaus, jota kutsutaan myös kalvinismiksi tai puritanismiksi, loi sen eetoksen, joka mahdollisti kapitalismin synnyn. Weberillä oli kaksi perusteesiä. Ensinnäkin hän osoitti, että Luther muutti kutsumuksen käsitteen. Kun katolisessa kirkossa se tarkoitti Jumalan palvelemista vain hengellisessä virassa, Luther laajensi sen jokapäiväiseen elämään. Jokainen työ, johon ihminen ryhtyi, oli hänen kutsumuksensa ja se tuli tehdä niin kuin tekisi palvelusta itse Jumalalle. Siten maallinen työ muuttui Lutherin ajattelussa jumalanpalvelukseksi. Tästä on tarina 1800-luvun herätyksen ajoilta. Kartanon äksy piika oli tullut herätykseen ja kun talon emännältä kysyttiin oliko piika muuttunut sopuisammaksi, emäntä vastasi ettei ollut mutta ei enää lakaise roskia maton alle.

Suomalainen työetiikka ja rehellisyys on pitkälti tuon ajattelun tulosta: Tee kaikki niin kuin Jumala olisi sitä sinulta pyytänyt.

Kalvinismissa oli piirre, joka näkyy myös joissain luterilaisissa herätysliikkeissä. Sitä voisi kuvata luonnehdinnalla: kaikki kiva on kiellettyä. Toisin sanoen, maailmalliset huvit olivat turhuutta ja vahingoksi sielulle. Tästä ja työetiikasta oli Weberin mukaan seurauksena se, että näille työteliäille ja säästäväisille ihmisille alkoi kasaantua varallisuutta, pääomaa. Tuo pääoma oli Weberin mukaan se, joka sai aikaan investointeja aivan eri mitassa kuin minkään muun kirkon tai uskonnon vaikutuspiirissä. Selvimmin tämä näkyi Weberin mukaan Amerikassa.

Amerikkalaisen uskonnollisuuden ja yhteiskunnan suhdetta on käsitellyt myös teologi Richard H. Niebuhr teoksessaan Kingdom of God in America. Hänen teesinsä oli se, että eurooppalaisen protestantismin taistellessa olemassaolostaan 1500 ja 1600-luvuilla, Amerikkaan uskonnollista vainoa paenneet siirtolaiset alkoivat miettiä miten soveltaisivat uskonnollista ideologiaansa uudessa ympäristössään. Tuolloin luotiin joitain amerikkalaisen yhteiskunnan perusperiaatteita. Nuo siirtolaiset olivat omakohtaisesti kokeneet kuinka valta turmelee ja saa aikaan sortoa. Tämän he halusivat välttää uudessa maassaan ja niinpä he pyrkivät rajoittamaan mahdollisuuksia vallan käyttöön. Tästä johtuu amerikkalaisten allergia voimakasta keskushallintoa kohtaan. Koska heidän kokemansa vaino oli valtaosin uskonnollista, he halusivat rajoittaa valtion vallan lisäksi myös kirkollista valtaa. Se mitä 1600-luvulla ei vielä osattu nähdä, oli talouselämä ja sen valta. Kun siis eteenpäinpyrkivä nuorimies huomasi, että hallituksen tai kirkon piirissä ei saavuta samaa menestystä kuin Euroopassa, hän suuntasi sinne, missä tätä menestystä oli saatavilla - talouselämään.

Kuten Weber osoitti, hänelle ja hänen suvulleen oli kertynyt varallisuutta ja nyt sitä hyödynnettiin. Tätä hyödyntämistä tuki myös kalvinismin ns. predestinaatio eli ennaltamääräämisoppi. Sen mukaan Jumala oli jo valinnut jotkut pelastukseen ja tuominnut jotkut kadotukseen. Merkkinä pelastuksesta olivat maallinen menestyminen ja omaisuuden karttuminen. Kun kukaan ei voinut olla varma kumpaan joukkoon kuului, oli hyvä ainakin näytellä ensimmäiseen kuuluvaa. Siten maallisesta menestyksestä tuli tavoiteltava asia ja se nähtiin merkkinä Jumalan siunauksesta. On muistettava, että esimerkiksi katolisessa maailmassa se oli usein merkkinä kartettavasta ahneuden synnistä, ei suinkaan Jumalan siunauksesta.

Amerikkalainen kalvinismi, tai puritanismi, kuten sitä siellä kutsutaan, kehitti edelleen myös ajatusta siitä, kenen hyväksi varallisuutta haalitaan. Voimakkaan valtion ja kirkon poissaolo edellytti kansalaisaktiivisuutta. Kertyneet rikkaudet tuli käyttää sen yhteisön hyväksi, jossa kukin asui. Tämä johti maailmassa ennenäkemättömään yhdistysten ja säätiöiden perustamiseen. Ranskalainen sosiologi Alexis Tocqvillen toteamus 1800-luvulla olikin kuvaava: "Amerikassa kaikki perustavat yhdistyksiä." Nämä yhdistykset ja säätiöt huolehtivat vielä tänäänkin valtaosasta USA:n koulutus-, sosiaalihuoto- ja terveydenhuoltopalveluista. Nykyään tämä ns. ei-kaupallinen sektori käsittää n. 7% USA:n bruttokansantuotteesta ja vastaa liikevaihdoltaan 50 USA:n suurimman yrityksen yhteenlaskettua liikevaihtoa.

Katolisessa Euroopassa merkittävin taloudellinen ilmiö, johon kirkko on vaikuttanut, on katolinen hyvinvointivaltiomalli. Sen perustana on ns. subsidiariteetti-periaate, jonka mukaan ihmisellä itsellään on ensisijainen vastuu elämästään. Ellei hän kykene siihen, vastuu siirtyy perheelle, suvulle, vapaaehtoisjärjestöille, kirkolle ja vasta viime kädessä julkiselle vallalle. Ylemmällä instanssilla ei ole tämän ajattelun mukaan oikeutta puuttua alemman toimintaan, jos se toimii. Toisaalta ylemmän instanssin velvollisuutena on katsoa, että alemmalla tasolla on keinot selviytymiseen. Tämä ajattelu on meille tuttu lähinnä tuosta toisesta puuttumattomuus-periaatteesta ja sekin vain EU:n ja kansallisvaltioiden suhteissa. Kuitenkin tuo periaate on taustalla kun Suomessakin vanhempia on yhä enenevässä määri vaadittu kantamaan vastuuta lastensa opiskelukustannuksista. Tämä periaate on myös etelä- ja keskieurooppalaisen sosiaalivakuutusjärjestelmän ydin: ihmiset huolehtivat itse vakuutuksilla sosiaaliturvansa työkyvyttömyyden ja vanhuuden varalta. Julkinen valta vastaa vain omien työntekijöidensä sosiaalivakuutuksista kuten mikä muu työnantaja tahansa. Periaatteessa tämä malli löytyy jo muinaisesta Hammurabin laista, josta löytyy säännös sotavangiksi joutuneen sotilaan lunnaiden maksamisesta: jos ei perheeltä tai suvulta löydy rahaa, kylä tai paikallinen temppeli hoitakoon asian. Vasta jos niilläkään ei ollut varoja, tuli palatsi apuun. Jotkut kulttuuriset mallit ovat todella vanhoja.

Meillä pohjoismaissa on edellisistä poikkeava järjestelmä. Sen syntysanat lausuttiin kun Luther kirjoitti Saksan kansan aatelisille ja neuvosherroille, että jos vanhempia, jotka eivät osaa tai pysty huolehtimaan lapsistaan, se on yhteiskunnan tehtävä. Hän laati myös kaupunkisääntöjä, joissa hän yhdisti aikaisempia kiltarahastoja seurakuntarahastoiksi, jotka olivat kaupunkien raatien hallinnassa. Tässä voidaan nähdä eräs varhainen juuri kunnalliselle sosiaalitoimelle. Jotkut raadit kieltäytyivät kunniasta ja rahastot jäivät seurakuntien hallintaan. Tämä taas loi pohjan saksalaisille säätiöpohjaisille terveydenhoitoinstituutioille.

Luterilainen ajattelu näkyy myös muissa yhteiskuntamme talouden aspekteissa. Ehkä kaikkein eniten näistä on keskustelua herättänyt verotus. Ei ole sattuma, että Pohjoismaissa on maailman korkein veroaste. Se on käytännöllinen seuraus siitä, että Luther nousi anekauppaa vastaan. Taustalla on ajatus siitä, ettei ihminen hyvillä töillään voi ostaa itselleen taivaspaikkaa. Katoliseen maailmaan kuuluu tänäkin päivänä kerjäläisyys ja kerjäläiselle annettava almu on edelleenkin hyvä teko. Tämän Luther kielsi. Toki hän tiesi, että aina tulisi olemaan köyhiä mutta heidän auttamisensa ei saanut olla ansio kenellekään. Siten luterilaisella alueella jokainen joutuu antamaan tuntemattomana almunsa verotuksen kautta ja valtio jakaa sen edelleen. Siten köyhempien kanssaeläjiensä avustamisesta kukaan ei saa ansiota vaan pelastus on yksin armosta, kuten uskonpuhdistuksen eräs perusperiaate kuului.

Kuten jo mainitsin, rehellisyys on asia, jotka liitetään suomalaisiin. Se on paitsi seurausta mainitsemastani protestanttisesta työetiikasta myös käsityksestämme yhteiskunnasta. Kun Etelä-Euroopassa ihminen on ensisijaisesti perheensä jäsen ja vasta toissijaisesti yhteiskunnan jäsen, meillä jokainen on suoraan kansalainen. Tämä näkyy meillä mm. moninkertaisena lasten huostaanottomääränä etelään verrattuna. Lapsella on yksilönä oikeuksia, jotka menevät ohi perheen oikeuksien. Tämä asia on suoraan verrannollinen siihen, että luterilaisuudessa ei ole tarvittu pyhimyksiä välittäjinä ihmisen ja Jumalan välillä. Tämä Luterilainen ajatus on korreloinut muinaisen suomalaisen käräjäkiviperinteen kassa ja siten käsityksemme valtiosta ja yleensä yhteiskunnasta on erilainen kuin muualla. Valtio ei ole ihmisten ylä- ja ulkopuolella vaan se on eräänlainen meidän yhteinen osuuskuntamme.
 
 

Uskonto ja yrittäjä

Edellä esittämäni on keskittynyt lähinnä suuriin koko yhteiskuntaa käsittäviin linjoihin. Miten uskonnon vaikutus sitten näkyy yksittäisen yrittäjän tai yrityksen näkökulmasta? Uskonnolla on sekä yritystoimintaa edistäviä että rajoittavia vaikutuksia - muitakin kuin edellä mainitut Weberin esittämät teesit.

Amerikkalainen Robert Putnam huomasi tutkiessaan Italian liike-elämää, että Pohjois-Italiassa, missä on huomattavasti enemmän yhdistystoimintaa kuin etelässä, myös yritystoiminta on kukoistavampaa. Pohjois-Italia on myös aluetta jossa on protestanttisten kirkkojen kaltaisia Valdolaisryhmiä. Hän liitti tämän ilmiön ns. sosiaaliseen pääomaan, jonka keskeinen elementti on luottamus. Kun ihmiset tutustuvat toisiinsa järjestötoiminnassa, he oppivat tuntemaan toisiaan ja luottamaan myös muihin kuin sukulaisiinsa. Luottamus on liike-elämän eräs perusteista. Luottamuksen rakentaminen saattaa kestää vuosikausia mutta sen voi menettää hetkessä. Kun sen menettää, joutuu kohtaamaan sen amerikkalaisen, dollarin tekstistä nousevan vitsin: "In God we trust - everyone else pays in cash."

Uskonnon ja luottamuksen suhdetta on jonkin verran tutkittu paitsi sosiaalisen pääoman tutkimuksissa myös amerikkalaisessa kolmannen sektorin kirjallisuudessa. Hoitolaitoksia tutkittaessa lähtokohtana on ollut se, että niiden palvelujen laatua on vaikea mitata. Tällaisten palveluiden kohdalla on havaittu, että asiakkaat ovat olleet kautta linja tyytyväisempiä kolmannen sektorin organisaatioihin kuin valtion tai kaupallisiin laitoksiin. Näissä oli mm. huomattavasti enemmän hoitohenkilökuntaa kuin julkisissa tai kaupallisissa. Tutkija antoikin ymmärtää, että kun on kyse liiketoiminnasta, rauhoittava pilleri on halvempi kuin terapeutti. Kolmannen sektorin sisällä kaikkein tyytyväisimpiä olivat uskonnollisten organisaatioiden asiakkaat. Tähän saattaa vaikuttaa kolme seikkaa. Joko se, että niiden palvelu oli korkeampitasoista, joka on sinänsä vaikeasti tutkittavissa. Toisaalta näihin todennäköisesti hakeutuu saman uskonnon harjoittajia, jolloin "omilleen" saattaa antaa anteeksi sellaistakin mistä muille valittaisi. Tai sitten saattaa olla kyse tuosta sosiaalisesta pääomasta: uskonnolliseen toimintaan liitettävät mielikuvat ovat yleensä rehellisyyttä ja lähimmäisenrakkautta korostavia. Uskonnollisten organisaatioiden työntekijöiltä odotetaan, että he olisivat nuhteettomia ja hieman "pyhiä" muidenkin puolesta. Itse kukin voi miettiä, mitä uskonnollisuuteen liitetty korkean moraalin mielikuva tarkoittaisi omissa bisneksissä.

Kulttuurien kohtaaminen

Pääsääntö muiden uskontojen kohtaamisessa on sama kuin kielitaidon kohdalla: jos et osaa äidinkieltäsi, et voi oppia ymmärtämään muitakaan kieliä. Ihmisen on tunnettava omat juurensa ja oma arvomaailmansa voidakseen olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Se, joka on sinut oman maailmankatsomuksensa kanssa, kykenee ymmärtämään myös toisenlaisia uskomuksia. Ymmärtäminen ei tarkoita sitä, että ne tarvitsisi välttämättä hyväksyä. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että kykenee seuraamaan toisen ajattelun polkuja ja ymmärtää miten hän on uskomuksiinsa päätynyt.

Ne, jotka ovat hoitaneet liikesuhteita Lähi-Idässä ovat varmasti huomanneet uskonnon läpitunkevuuden joka asiassa. Islamin alueella uskonto on elämäntapa, ei ainoastaan maailmankatsomus. Siellä uskonnoton ihminen on kummajainen, johon ei välttämättä voi luottaa, koska hänen etiikastaan ei voi olla varma. Siten Islamin maailmassa on parempi olla tunnustava kristitty kuin ateisti - ovathan kristityt Islamin kannalta "kirjan kansaa" ja siten eivät ole pakanoita.

Viime vuosikymmenellä syntyi Chicagossa pidetyn uskontojen parlamentin seurauksena ns. globaalietiikan projekti. Siinä eri puolilta maailmaa olevat uskontojen tutkijat ovat pyrkineet selvittämään mitkä eettiset säännöt ovat yhteisiä eri uskonnoissa. Joensuun yliopiston teologisen tiedekunnan entinen dekaani, Reijo Heinonen on tutkinut uskontojen eri symbolitasoja ja esimerkkinä hän on mm. maininnut islamilaisen jihad-käsitteen. Tuo käsite on yleensä käännetty pyhäksi sodaksi. Kaikkein pinnallisimmalla tasolla se sitä onkin: henki pois islamin vastustajilta. Samaa voi tietysti sanoa 1000-luvun ristiretkistä. Kun mennään syvemmälle, tuo sama jihad-käsite tarkoittaakin taistelua pahaa vastaan ja silloin se ei yksilötasolla eroa paljoakaan kristillisestä kilvoittelusta.

Sama pätee myös pukeutumiskulttuuriin. Ranskassa on viime aikoina syntynyt melkoinen debatti hallituksen lakiesityksestä, joka kieltäisi suurikokoisten uskonnollisten tunnusten käytön kouluissa. Varsinaisesti se on tähdätty muslimien huiveja vastaan mutta samassa menevät sikhien turbaanit, juutalaisten kipat ja katolisten krusifiksit. Kuitenkaan huivi sinänsä ei ole mikään islamilainen keksintö. Kun katsomme suomalaisten 1800-luvun maalareiden henkilökuvauksia, niin huivi tuntuu olevan joka naisella päässä. Körttihuivi on joissain maakunnissa jopa käsite. Huivi tai huntu itämailla on erittäin vanhaa perua. Muinaisessa Mesopotamiassa sulhasen hunnuttaessa morsiamensa hän tuolla eleellä sitoutui ruokkimaan ja vaatettamaan vaimonsa. Huntu on siis siellä ollut merkki huolenpidosta ja suojeluksesta.

Meille nykyajan kristityille siitä on tullut loukkauskivi lähinnä sen vuoksi, että se on apostoli Paavalin sanoin, "vallanalaisuuden merkki." Tasa-arvoa korostavassa yhteiskunnassa se loukkaa yhteisön perusarvoja. Siten sama symboli, joka Lähi-Idässä on huolenpidon vertauskuva, on meille loukkaus. Siellä taas meidän yhteiskuntamme ylikorostunut seksuaalisuus ja alkoholinkäyttömme on kauhistus. Hieman kärjistetysti sanoen, Lähi-Idässä asuvien yleinen käsitys on se, että kaikki länsimaalaiset ovat juoppoja ja seksiaddikteja. Toisaalta, samaa mieltä virolaisetkin ovat suomalaisista kun taas suomalaisilla on omat käsityksensä virolaisista naisista.

Ylipäätään meidän tulisi muistaa, että missään maailmassa ja minkään uskonnon alueella eivät ihmiset kykene elämään ihanteidensa mukaisesti. Ihanne on se, johon pyritään, mutta todellisuus on toista. Siten koskaan ei pitäisi syyllistyä siihen, että vertaa omaa ihannettaan toisen raadolliseen todellisuuteen. Vanha sielunhoitajan muistutus on se, että kun osoitat sormella toista, kolme sormea osoittaa sinua itseäsi.

Uskonto henkilökohtaisena voimavarana

Meillä suomalaisilla on ns. ratkaisukristillisten herätysliikkeiden vaikutuksesta hyvin polarisoitunut käsitys uskonnollisuudesta. Sitä joko ollaan pyhiä tai ei olla. Tässä tapauksessa rehellinen suomalainen sitten toteaa, että ei sitten. Kuitenkin tutkimustilastot kertovat muuta. Suomalaiset ovat erittäin uskonnollista kansaa. Tuo uskonnollisuus ei vain kanavoidu siten kuin herätyskristilliset piirit haluaisivat.

Suomalaista uskonnollisuutta kuvannee hyvin 1960-luvun Lapualaisoopperassa ollut tokaisu: "Näillä lakeuksilla ei, jumalauta, pilkata Jumalaa!" Eräällä tavalla oiva suomalaisen miehen uskontunnustus. Lappeenrantalainen perheasiain neuvottelukeskuksen johtaja Matti J. Kuronen on joskus kuvannut kirkkoa syntisten kroonikko-osastoksi. Ihminen on kristitty koska ei ole mitenkään maailman paras vaan tuntee tarvitsevansa anteeksiantoa. Oli sitten kyseessä isompi rikos tai vaikkapa vain ilkeät sanat aamuäreänä puolisolle ja lapsille. Anteeksi on hyvä sana, jota tulisi viljellä enemmän.

En aio pitää tässä kuitenkaan saarnaa vaikka kiusaus siihen onkin kova. En tässä yhteydessä käsittele sitä, millainen voimavara uskonto saattaa olla yksityiselle ihmiselle. Siitä kiinnostuneet voivat mennä kuuntelemaan ensi sunnuntain saarnaa kotikirkkoonsa. Yleisesti voi todeta vain sen, että terveesti uskonnollinen ihminen kestää myös elämän kolhut paremmin kuin muut. Sen sijaan kerron muutamia esimerkkejä siitä miten kirkko on pyrkinyt noudattamaan Jeesuksen käskyä rakastaa lähimmäistään.

Ensimmäinen asia on se, että kriisin tullessa ihmisen ei tarvitse kohdata sitä yksin. Kirkon työntekijät saavat palkkansa siitä, että he pitävät huolta rikkinäisistä ihmisistä. Koska kyseessä on rippisalaisuuden alaisia asioita niin niistä ei pahemmin huudella ja siksi ne saattavat olla hieman tuntemattomia.

Perheneuvonta syntyi aikoinaan siitä kun tamperelainen pappi Martti Paloheimo laittoi Aamulehteen lakimies-palveluja palstalle pikkuilmoituksen, jonka sisältö oli yksinkertaisesti: "Ennen kuin soitat heille, soita minulle." Laman alkuvuosina syntynyt velkaneuvonta ja -sovittelu sai alkunsa yhteisvastuukeräyksen kokoamasta pesämunasta. Jostain syystä ihmiset eivät vielä silloin oikein ymmärtäneet asiaa ja keräystuotto notkahti pahasti.

Näiden palvelujen lisäksi kirkolla on myös muita auttamisen erityistyömuotoja kuten sotilasielunhoito, sairaalatyö, vammaistyö, päihdetyö jne. Laman aikana syntyivät mummonkammarit, ruokapankit ja työttömien yhdistykset, jotka monin paikoin olivat diakoniatyöntekijöiden käynnistämiä. Kuitenkin useimmiten auttamistyö tehdään paikallisseurakunnissa. Esimerkiksi ilman diakonissojen hiljaista työpanosta suomen vanhushuollon järjestelmä luhistuisi täysin. Kerron nämä esimerkit siksi, että kriisin tullen kenenkään ei tarvitse kantaa taakkaansa yksin. Uskonto ei saisi kuitenkaan olla mikään kriisiajan vakuutus. Parhaimmillaan se on voimavara, joka antaa mahdollisuuden tasapainoiseen elämään.

Monet kuitenkin kokevat uskonnon rajoittavaksi. Onhan 10 käskyssäkin yleisin aloitussana "Älä". Tämä on tietysti totta, mutta jos jonkun oikeus loukkaa toisen oikeutta, tuosta oikeudesta onkin tullut etuoikeus. Kyse on siis sellaisesta rajoittamisesta, jolla pyritään yhteiseen hyvään.

Ehkä selvimmin uskonnon liike-elämää rajoittava aspekti on tullut esiin keskustelussa kauppojen aukioloajoista. Kirkko on johdonmukaisesti vastustanut kauppojen sunnuntaiaukioloa. Tästä asenteesta on tullut pyyhkeitä liike-elämältä mutta kiitosta kaupan työntekijäjärjestöiltä. Taustallahan on käsky "Muista pyhittää lepopäivä." Mielenkiintoista on se mitä tuon käskyn perusteluissa sanotaan: "jotta sinun palvelijasi ja karjasi saisi levätä JA JOTTA MYÖS SINÄ ITSE SAISIT LEVÄTÄ." Painopiste ei siis ole siinä, että sunnuntaina kaikki kiva olisi kiellettyä vaan ihmisen jaksamisen varjeleminen. Ei liene yksi eikä kaksi tapausta, joissa yksityisyrittäjät ovat ajaneet itsensä piippuun sen vuoksi, että eivät ole malttaneet levätä ja ladata akkujaan.

Raamatussa on käsite vanhurskaus, josta veikkaan, ettei monikaan ymmärrä mitä se merkitsee. Eikä ihme, koska tuota käsitettä ei alkuperäisenä löydy mistään länsimaisesta kielestä. Se on täydin seemiläinen käsite. Hepreassa vanhurskaus, sedek, tarkoittaa ratkaisua, joka ottaa kaikkien tarpeet huomioon ja joka lujittaa ryhmän kiinteyttä. Äärimmäisissä olosuhteissa se myös edisti heimon hengissäselviämistä. Muinaisessa Egyptissä oli samantyylinen käsite maat, joka tarkoitti kosmista maailmanjärjestystä. Molemmissa käsitteissä kuvataan toimintaa, joilla pyritään harmoniaan. Heprean rauhaa tarkoittava sana shalom kuvaa myös tätä. Se ei ole passiivista riidasta pidättäytymistä vaan aktiivista oikeudenmukaisuuden ja hyvien suhteiden etsimistä.

Itse kukin voisi miettiä, mitä seurauksia sekä yrityselämässä että kotiympyröissä olisi sillä että pyrkisi tekemään vanhurskaita päätöksiä. Itse uskon, että ihmiset, joista pidetään aktiivisesti huolta ovat myös tuottavampia ja innovatiivisempia kuin ne, joiden energia menee joko työpaikan keskinäisten riitojen puimiseen tai oman työpaikan varmistamiseen. Vanhurskauteen pyrkiminen ei, kuten jo sanoin, koskaan tule täysin onnistumaan - johtuen meidän vajavaisuuksistamme. Se kuitenkaan tarkoita etteikö siihen voisi pyrkiä. Epäonnistumisten kohdalla vanha pätevä neuvo on se, että nöyrästi tunnustaa virheensä ja pyytää anteeksi. Ihmiset kyllä aistivat vilpittömyyden ja ovat silloin myös valmiita antamaan anteeksi.

Vanhurskaus, yhteiseen hyvään pyrkiminen tai keskinäisen yhteyden säilyminen on voimavara, jolla voidaan tehdä mahdottomia. Selkein osoitus tästä on Suomen Talvisota. Periaate, että kaveria ei jätetä, kannusti nuo vajavaisesti varustetut miehet suorituksiin, jotka eivät etukäteen näyttäneet mahdollisilta.

Olen käsitellyt tässä liike-elämän, uskonnon ja etiikan suhdetta. Ymmärrätte varmaan, että tämä on vain raapaisu teemasta. Se mitä olen pyrkinyt osoittamaan on se, että liike-elämäkin joutuu noudattamaan niitä yleisiä pelisääntöjä, joita kulttuuri sille asettaa. Nämä pelisäännöt ovat useimmiten kirjattu kulttuurin valtauskonnon oppeihin. Uskonto on siten kulttuurin arvomuisti. Hyvä johtaja pyrkii pysymään selvillä noista arvoista ja toimimaan niiden mukaan. Siunatuksi lopuksi haluaisin muistuttaa teitä että älykkyys ja viisaus eivät ole sama asia. Viisaus on taitoa tehdä oikeita ja koko yhteisöä hyödyttäviä ratkaisuja.
 
 

Kirjallisuutta:

Heinonen, Reijo E.