Esitelmä Uskonto ja sukupuoli -symposiumille 22.-23.5. 2008 Joensuun yliopistolla
Patriarkalismi,
patriarkaatti ja patriarkaalisuus ovat termejä, joihin väkisinkin törmää kun
keskustellaan uskonnosta ja sukupuolesta. Hiljan keskustelu purskahti taas
Helsingin NMKY:n avioliittokurssien antaman opetuksen myötä.
Termeillä on kaksijakoinen merkitys. Yhtäältä kyseessä on sananmukaisesti isänvaltaa korostava yhteiskuntajärjestys. Pater= isä, arkhos=valta. Lähtökohtaisesti on muistettava, että niin Orientin bet kuin Kreikan oikos olivat ennen muuta taloudellisia yksikköjä. Siten perheenpää oli hyvinkin rinnastettavissa yrityksen toimitusjohtajaan, jonka tehtäviin kuului päätöksenteko yrityksen asioista. Tällaisessa yhteiskunnassa perheenpään johtaman kotitalouden juurimetafora ulotettiin myös muihin yksiköihin. siten temppeli oli jumaluuden kotitalous samalla tavalla kuin palatsi oli kuninkaan kotitalous. Viime kädessä koko kaupunki oli osa sen suojelusjumalan kotitaloutta. Samoin toiselta vuosituhannelta alkaen jumalat miellettiin vanhemmiksi. Muutenkin isä-metaforaa käytettiin yleisesti auktoriteettiasemassa olevasta. Siten opettaja oli oppilaan isä, mestari kisällin ja isäntä orjan.
Yhteiskuntaideologiana patriarkalismi on täysin verrannollinen esimerkiksi monarkismiin tai säätypohjaiseen parlamentarismiin. Ei siitä ole edes sataa vuotta kun Suomessakin haaveiltiin monarkiasta ja Ruotsissa monarkian asemasta ei tänään edes keskustella. Patriarkaatti tällaisena yhteiskuntamuotona on Raamatussa itsestäänselvyys. Raamatun kertomukset Aabrahamista, Iisakista ja Jaakobista ovat arvostettu ja keskeinen osa orientaalis-länsimaista kulttuuriperintöä. Uskonnollisessa kielessä Jumalan patriarkaalista hallintavaltaa ei juurikaan aseteta kyseenalaiseksi – vaikka me suomalaiset puhummekin Jumalan valtakunnasta Jumalan kuningaskunnan sijaan.
Toisenlaisen näkemyksen patriarkalismista antaa feministinen diskurssi. Se on hyvin yleisesti tuominnut patriarkalismin naista alistavana yhteiskuntamuotona. Kyse ei ole vain isänvallasta vaan kokonaisesta järjestelmästä, joka rakenteellisesti syrjii naisia sukupuolen perusteella. Tällöin myös kristilliset kirkot ovat saaneet oman osansa patriarkalismin kritiikistä.
Vaikka feminismin kritiikissä on eittämättä paljon perää minulle on jäänyt se tuntuma, että osittain kritiikki on väärin suunnattu. Varsinkin silloin kun kritikoidaan Raamatun edustamaa patriarkaalista mallia, kritiikin tulisi kohdistua pikemminkin niihin kreikkalaisiin tulkintamalleihin, joilla Raamattua on tulkittu. Vaikka molemmissa kulttuuripiireissä näyttäisi vallinneen patriarkaalinen yhteiskuntamalli, niiden taustoilla olevat rakenteet poikkeavat merkittävästi toisistaan. Vaikka näiden kulttuuripiirien sisällä toki oli ajallisia ja alueellisia eroja, pääosin Orientin patriarkalismi antoi naiselle enemmän oikeuksia kuin Kreikan. Etnosentrisyydessämme me vain projisoimme nykytilanteen muinaisuuteen ja otamme itsestäänselvyytenä sen, että Lähi-Idän nykynen patriarkalismi kuvaa myös Raamatun ajan Orientin partiarkalismia.
Patriarkalismista yhteiskuntamuotona puhuttaessa on hyvä muistaa se perusfakta, että se on ja on ollut ylivoimaisesti yleisin ihmisyhteisöjen organisoitumismuoto – niin pitkältä ajalta kuin meillä ylipäätään on tietoja ihmisten elintavoista. Siten se ei voi olla niin naista alistava kuin mitä joskus kuulee sanottavan – mikään ihmisyhteisö ei loputtomiin kestä sitä, että jotain sen ryhmää loputtomasti sorretaan. Tämä herättääkin silloin kysymyksen siitä, millaisiin elämisen ongelmiin patriarkalismi on toimiva ratkaisu?
Toimivalla ratkaisulla tarkoitan tässä erästä vanhurskaus-sanan merkitystä. Heprean termi sedek on usein käännetty oikeudenmukaisuudeksi mutta se ei oikeusterminä tarkoita legalistista tai kirjaimellista oikeudenkäyttöä, jossa lakia sovelletaan pilkulleen. Käsite oikeusterminä tarkoittaa sellaista ratkaisua, joka edesauttaa yhteisön selviämismahdollisuuksia ja sen kiinteyttä. Termin vastakohta, synti, puolestaan rikkoo tätä kiinteyttä ja siten vaarantaa koko yhteisön olemassaolon.
Patriarkalismin juuria onkin etsittävä tilanteesta, jossa ihmisyhteisön selviäminen ei suinkaan ollut itsestäänselvyys. Ravinnon puute, suurpedot ja vihollisryhmät olivat ainaisena uhkana ja yhteisön tuli tehdä kaikkensa torjuakseen nämä uhat. Patriarkalismin perusidea nouseekin juuri näiden uhkien ratkaisemisesta.
On myös muistettava, että Orientissa jokainen ihminen oli periaatteessa Jumalan tai jumalten orja tai palvelija – kuninkaasta alkaen. Babylonialaisen luomiskertomuksen Enuma elishin mukaan ihmiset luotiin jumalten orjiksi – sekä miehet että naiset. Myös Raamatussa jopa Messias oli eved JHVH – sananmukaisesti Jumalan orja. Tämän seurauksena raja vapaan ja orjan välillä ei koskaan ollut niin jyrkkä kuin Kreikassa. Kyse oli pikemminkin jonkun käskyvallan alla olemisesta. Siten ihmisistä tuntui luonnolliselta järjestykseltä se, että on johtajia ja johdettavia: se oli jumalten tahto. tämä ajatus näkyi myös kotitalouden tasolla. Perheenpää oli johtaja, jolla oli lähes täydellinen valta taloutensa jäseniin.
Patriarkan valta nousi kuitenkin alunperin siitä, että hänellä oli ennenkaikkea velvollisuuksia. Perheenpää oli toimistaan vastuussa suvun tai heimon suojelusjumalalle ja toimi tämän käskyläisenä. Perheenpää oli ennenkaikkea se, joka oli kykenevä takaamaan perheen suojelusjumalan suosion. Tässä suhteessa myös nainen saattoi olla perheenpää. Tässä suhteessa Orientti erosi selvästi Kreikasta. Kun jälkimmäisessä nainen ei koskaan voinut hallita omaisuuttaan tai edustaa itseään, Orientissa naisilla oli nämä oikeudet ja erityisesti leskillä oli myös perheenpään oikeuksia ja velvollisuuksia.
Patriarkaaliseen järjestelmään kuuluu usein – mutta ei välttämättä – puolisoiden melko suuri ikäero. Sosiaalipoliittisesti tässä on kyse siitä, että nuorempi vaimo toimii vanhenevan miehensä omaishoitajana ja lapset huolehtivat sitten leskiäidistä. Valtarakenteen kannalta näiden leskiäitien rooli on merkittävä. Heille osoitettu kunnioitus näkyy monissa muinaisissa perhearkistoissa, joiden kirjanpitotiedoissa näkyy kuinka isoäidille saatettiin antaa kaksi kertaa suuremmat kuukausiannokset kuin muille aikuisille. Voisi sanoa, että tällainen matriarkka oli usein poikansa kautta talouden todellinen valtias. Ilmiö ei ole historiallisesti vieras suomalaisillakaan maatiloilla.
Oli kyseessä kotitalous, heimo tai kansakunta, johtajan perustehtävä oli, kuten ilmaisu kuului, ”ruokkia ja vaatettaa” ne, jotka olivat uskoneet johtajuuden hänelle. Käsittelen näitä kahta tehtävää erikseen:
Patriarkalismin synnystä on esitetty arveluita jos toisiakin. Eräs hypoteesi on se, että esihistoriallisena aikana olisi vallinnut jonkinasteinen matriarkaatti, jossa palvottiin kthonisia eli maanalaisia hedelmällisyyden jumalia. Tämä näkemys perustui pitkälti tapaan miten 1960-luvun löytöjä turkkilaisesta Catal Höyukin muinaiskaupungista tulkittiin. Uudemmat tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet että metsästäjä-keräilijäyhteisöissä vallitsi työnjako mutta tulosten tasa-arvo. Miehet hoitivat metsästyksen ja naiset kasvisten keruun. Löydösten luututkimusten perusteella ravinto kuitenkin jaettiin tasapuolisesti kaikkien kanssa – toisin kuin esimerkiksi klassisessa Ateenassa, jossa naiset olivat pääsääntöisesti huonommin ravittuja kuin miehet. Tässä vaiheessa molempien sukupuolten panos johtajuuden ensimmäisen tekijän osalta oli todennäköisesti melko tasapuolinen: riista ja kasvikset muodostivat tasapainoisen ravintokokonaisuuden. Johtajan rooli tässä vaiheessa oli Karl Polanyin mukaan redistribuution organisoinnissa: saalis ja sato tuotiin yhteen keskusvarastoon, josta se jaettiin sovittujen kriteerien mukaan ryhmän jäsenille.
Jostain syystä, jota emme tiedä - se on toistaiseksi akateemisen mielikuvituksen varassa – metsästäjä-keräilijät muuntuivat maanviljelojöiksi ja paimentolaisiksi, kuten Kain ja Aabel –tarina kertoo. Tässä vaiheessa miesten rooli ravinnon hankkijoina alkoi korostua. Maanviljely senaikaisin keinoin vaati kanavien kaivamista ja maan muokkausta. Vaikka nämä toimet toki luontuvat naisiltakin kuten muualta päin maailmaa tiedämme, lihasvoima lienee ollut se, joka ratkaisi työnjaon. Toinen mahdollinen tähän liittyvä tekijä on ollut naisten raskaus: rankka fyysinen työ tuo aina keskenmenon riskin ja on hyvinkin oletettavaa, että tämä on jollain kollektiivisella tasolla tiedostettu. Monet Orientin tabu-säännöksistä kun ovat itse asiassa hygienia- ja terveyssääntöjä.
Paimentolaisilla puolestaan itse paimentamistyö sinänsä ei ollut fyysisesti raskasta. Miesten rooli korostui siinä, että laumaa piti suojella saalistajilta ja rosvoilta. Suojelu onkin patriarkaalisen järjestelmän toinen peruspiirre.
Vaatettaminen patriarkan tehtävänä tarkoittaa symbolisesti suojelua. Vaatettaminen on sekä konkreettista suojelua Orientin hyytävän kylmiä öitä vataan että laajempaa vastuunottamista hallintavaltaansa uskotun ihmisen hyvinvoinnista. Tästä syystä monissa kulttuureissa häämenoihin liittyy erilaisia riisuuntumis- ja pukeutumismenoja. Tämä suojelu-aspekti pukeutumisessa korostui esimerkiksi Assyriassa siinä, että huntu oli suojelunalaisuuden merkki – prostituoidut ja orjattaret eivät pääsääntöisesti saaneet hunnuttautua. Vaatteiden riistäminen – joko miehiltä tai naisilta – puolestaan oli exkommunikoinnin merkki. Sukua vastaan rikkonut ajattiin kirjaimellisesti alastomana pois. Myös Paavalilla oleva maininta huivista vallanalaisuuden merkkinä viittaa tähän.
Kaikissa Orientin ja Välimerenalueen muinaiskulttuureissa – ehkä mytologisia amatsoneja lukuunottamatta – patriarkaalisen vallan lähtökohtana on tämä suojelutehtävä. Valta delegoitiin yksilölle, joka kykeni suojelemaan perhettä, kaupunkia tai kansaa. Tämä delegointi saattoi olla tehtäväkohtaista, kuten Sumerissa ennen kuninkuutta tai tasavaltalaisajan Roomassa. Se saattoi olla myös pysyvää kuten ”kuninkuuden laskeuduttua maan päälle” kuten sumerilaiset lähteet sen ilmoittavat.
Puolustautuminen petoja sekä vihollisia vastaan oli melko luonnollisesti miesten tehtävä. Aseteknologia edellytti vielä voimankäyttöä ja tässä miesten suurempi lihasmassa oli sellainen taktinen etu, jota millään yhteisöllä ei ollut varaa olla hyödyntämättä. Lisäksi naisten raskaus ja imetys tekivät heidät haavoittuviksi pitkiksi ajoiksi ja tämä oli yhteisölle liian suuri riski otettavaksi. Tämä piirre näkyy myös monissa Amerikan intiaaniheimojen kuvauksissa, joissa heimon liikkuessa naiset kuljettavat taakat ja miehet ratsastavat ympärillä. Hyökkäyksen sattuessa aseiden on oltava valmiina ja puolustajien levänneitä. Kyse oli yksinkertaisesti selviämismahdollisuuksien maksimoinnista.
Tämä aseellisen suojelun ja vallan liitto onkin keskeinen piirre patriarkalismissa. Resiprokiatutkijat ovat korostaneet, että teoreettisesti tässä oli kyse hyödykkeiden vaihdosta – johtaja tai perheenpää tarjosi suojelusta ja johtajuutta – ja alaiset tai perheenjäsenet palkitsivat sen kuuliaisuudella. Tästä perusperiaatteesta oli toki useita variaatioita mutta perusperiaate oli se, että se, jolla oli voima oli myös valta ja vastuu.
Mielenkiintoista on havainnoida niitä kulttuureita, joissa poikettiin tästä voiman ja vallan perusperiaatteesta. Selkein esimerkki on muinainen Egypti, jossa naisen asema oli niin hyvä ettei sitä saavutettu ennen kuin 1900-luvun Euroopassa. Tämän sukupuolten tasa-arvon voi selittää pitkälti Egyptin eristyneellä ja suojatulla asemalla: suojelulla ei ollut niin suurta merkitystä kuin esimerkiksi Kaksoisvirtainmaassa. Sama ilmiö voidaan nähdä sekä 1800- että 1900-lukujen naisten oikeuksien nousussa. 1800-luvulla Euroopassa vallitsi pääosin ns. 100-vuotinen rauha mikä vähensi sotilaiden merkitystä. Sama ilmiö on nähtävissä myös II maalmansodan jälkeisenä aikana.
Täysin vastakkaisen tasa-arvomallin tarjosi klassinen Sparta. Siitä on sanottu, ettei Spartalla ollut armeijaa, Sparta oli armeija, joka miehitti ja alisti itseään huomattavasti suurempaa heloottiväestöä. Tämä spartalaisten suhteellisen pieni osuus populaatiosta edellytti sitä, että yhteisö delegoi merkittävän osan toiminnoistaan naisille. Naisten panos armeijalle oli niin merkittävä, että se toi heille myös merkittäviä juridisia ja taloudellisia oikeuksia. Naiset omistivat mm. 30% Spartan viljelyspinta-alasta.
Ylipäätään voisi sanoa, että valtapoliittisessa tasapainossa sota ja puolustus johtivat kolmenlaisiin sukupuolten välisiin valtaratkaisuihin. Egyptissä sota oli pitkään ollut kaukainen asia ja siksi siellä vallitsi melko hyvä tasa-arvo miesten ja naisten välillä. Missä sota taas oli akuutti uhka, siellä puolustuksen kannalta kriittisillä ihmisryhmillä oli valta. Spartassa naisten panosta tarvittiin ja siten heillä oli laajat oikeudet. Ateenassa laivasto tarvitsi paljon soutajia ja siten myös alempien sosiaaliluokkien miehille oli annettava poliittisia oikeuksia mutta naiset eivät olleet sotilaalliseti kriittinen resurssi ja siten heidät pidettiin syrjässä myös muuten. Orientissa pääsääntöisesti kuningas rekrytoi ja varusti armeijan ja siten vapaille kansalaisille ei ollut tarvis antaa samanlaisia poliittisia oikeuksia kuin Kreikassa. Lisäksi on huomattava, että kaikkialla missä vakaat poliittiset olot luhistuivat, seurauksena oli aina jonkinasteisen feodalismin nousu – joku kykeni tarjoamaan suojelusta ja kokosi suojiinsa ne, jotka sitä tarvitsivat. Tässä pelissä naiset harvoin kykenivät suojelemaan itseään tai muita.
Patriarkalismi on siten yhteiskuntanäkemys, joka korostaa johtajan velvollisuutta ”ruokkia ja vaatettaa.” Se on resiprookkinen suhde, jossa suojelun ja huolenpidon vastapainoksi saadaan kuuliaisuutta ja kunnioitusta. Tahdoimmepa tai emme, tämä yhteiskuntamalli on osa myös meidän historiallista perintöämme. Se vaikutaa edelleen tapaamme ajatella. Erityispiirteenä meidän mallissamme on ollut tosin spartalaistyyppinen vahva riippuvuus naisten työpanoksesta sekä työelämässä että maanpuolustuksessa. Hyvinvointivaltiomallimme on myös korostanut orientaalisen ajattelun mukaisesti yhteiskunnan huolehtimisvastuuta heikoimmista jäsenistään. Lisäksi nykyinen pitkä rauhankausi on vähentänyt maanpuolustuksen merkitystä yhteiskunnan organisoitumisessa. Nämä tekijät mahdollistavat ja korostavat sukupuolten tasa-arvoa.
Pyrkiessämme kehittämään uudenlaista tasa-arvoista yhteiskuntaa, on muistettava kaksi asiaa. Ensiksikin se, että kaikilla aatteilla on myös dysfunktionsa – niin valitettavaa kuin se onkin. Miten varmistetaan, ettei tasa-arvoajattelu kaadu näihin dysfunktioihin samalla tavalla kuin esimerkiksi kommunismi luhistui omiinsa. Toinen yhtä valitettava tosiasia on se, että mitä todennäköisimmin nykyinen rauhanaika ei ole ikuisesti kestävää. Pisin rauhankausi minkä Eurooppa on ikinä kokenut on edelleen 300 vuoden pax romana. Miten varmistetaan maanpuolustuksen tarpeet tasa-arvoajattelun mukaisesti? Vai käykö niin, että kriisitilanteessa palataan takaisin ikivanhaan malliin? Miten ratkaistaan yhteiskunnassa olevat miesten ongelmat? Lasilattian puute? Se, että miehen euro terveydenhuollossa on 60 senttiä? Avioerojen huoltajuuskysymykset? Miesten alhaisempi kuolleisuus? Miesten ankarammat rangaistukset rikoksista?
Kun resiprokinen velvollisuuksien ja oikeuksien tasapaino on muuttunut, moni miehistä on alkanut kyseenalaistaa myös nuo velvollisuudet. Miksi kantaa vastuuta kun sen vastapainona ei saa sananvaltaa, kunnioitusta tai edes tasa-arvoista asioiden käsittelyä? Voisi sanoa, että tasa-arvoajattelu seisoo tai kaatuu sen varassa miten molempien sukupuolten oikeuksien ja velvollisuuksien tasapaino saadaan ratkaistua. Tässä tehtävässä sukupuolten sodan lietsominen tyyliin ”tulta munille” kuten hiljattain Tulva-lehden pääkirjoitus esitti, ei taatusti edistä tätä tavoitetta. Pikemminkin molempien sukupuolten tulisi muistaa Paavalin ohje: ”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.”