Syntien anteeksiantamus riippuu paljolti siitä, miten synti ymmärretään.
Taustalla ajatus kärsimyksen selittämisestä: miksi maailmassa on pahuutta
Historiallisesti eräs tapa ajoittaa ”syntiinlankeemus” on ns. neoliittinen vallankumous, jolloin pysyvän asutuksen myötä syntyi ajatus siitä, että jotkut eläimet ja kasvit olisivat ihmisen omaisuutta. Tämä koskee niin kesytettyjä elämänmuotoja kuin riista- ja marjamaita sekä kalavesiä.
Muinaisessa Sumerissa oli käsite ME, jolla kuvattiin sivistyksen seurauksia. Käsite sisältää sekä sivilisaation positiivisia aspekteja (sankaruus, taiteet, laki, käsityötaidot) että negatiivisia (pelko, viha, levottomuus). ME-käsite nousee ajatuksesta, että samat numinaaliset voimat (aurinko, joki, ihmisäly), jotka antavat hyvinvointia, sisältävät myös tuhon mahdollisuuden.
Tämä sumerilainen ajatus näkyi myöhemmin Assyrian Elämänpuussa ja Raamatun Hyvän ja pahan tiedon puussa.
Sekä Sumerissa että Egyptissä maailma nähtiin sivistyksen ja kaaoksen jatkuvana taisteluna. Molemmissa kulttuureissa elämän ylläpito vaati jatkuvaa kanavakastelua, jotta autiomaa saatiin pidettyä loitolla. Maan jättäminen ilman kastelua johti alle vuodessa sen aavikoitumiseen.
Babylonialaisessa luomiseepoksessa Enuma elish:issä on ajatus maailman degeneraatiosta hyvästä pahaan. Tämä sama ajatus tulee esiin myös – ilmeisesti siitä vaikutteita saaneessa – kreikkalaisen Hesiodoksen Jumalten synty – teoksessa.
Persian zarahustralaisuudessa paha Ahriman oli hyvää Ahuramazdaa vastustava dualistinen vastavoima.
VT ei oikeastaan määrittele syntiä missään vaan käyttää useampaa käsitettä kuvaamaan syntiä ja synnintekoa:
Yleisin termi on cheit, osua harhaan, hairahtua. Termi viittaa sekä ei-tarkoitukselliseen syntiin että henkiseen ja hengelliseen epäonnistumiseen sekä niiden tuomaan syyllisyyteen.
yetzer, synnynnäinen taipumus pahaan tai ihmisen taipumus väärinkäyttää sinänsä hyviä asioita (ruoka, seksuaalisuus ym.). Juutalaisuuden mukaan ihminen syntyy kahdella taipumuksella varustettuna: yetzer ra ajaa pahuuteen ja yetzer tov ohjaa hyvyyteen. Käsite on lähellä myöhempää Sigmund Freudin id-käsitettä.
avera tarkoittaa omavaltaisuutta ja normin rikkomista
Juutalaisuus tuntee kolme erilaista avera-rikkomustyyppiä:
Vakavin on se, kun ihminen tietoisesti rikkoo lakia tai lähimmäistään vastaan
Toinen on se, että rikkoo tahattomasti – rikkomus on silloinkin olemassa ja ihminen vastuussa teostaan
Kolmas on se, että ihminen ei tiedä mitään juutalaisesta laista ja silloin häntä ei voida pitää vastuullisena sen rikkomisesta. Esimerkiksi pakana tai alle 12v. lapsi, jolle ei ole opetettu Tooraa, rikkoo tosin käskyä, mutta ei ole siitä vastuussa. [Huomio: tarkoittiko Paavali tätä puhuessaan Gal ja Room siitä, ettei kristitty ole lain alla?]
pesha: tarkoituksellinen rikkomus, nykyhepreassa vastaa sanaa ”rikos.”
mered kapina
avon vääryys, epäoikeudenmukaisuus. Termi viittaa himon ajamana tehtyä vääryyttä.
Juutalaisuus ei tunne perisyntiä siinä mielessä kuin kristityt.
Juutalaisuuden mukaan jokainen on tehnyt syntiä tavalla tai toisella
Eräs näkökulma on samanlainen kuin Aristoteleen ajatus ihmisen päämäärästä: jokaisella ihmisellä on jokin potentiaali tulla joksikin ja synti on sitä, ettei täytä tuota omaa potentiaaliaan.
Toinen näkökulma on se, että syntiä on kaikki, mikä heikensi heimon hengissäselviämisen mahdollisuuksia. Siten yksittäisen lainkohdan rikkominen ei sinänsä ollut synti mutta rikkomalla pykälää ihminen osoitti halveksivansa yhteisönsä normistoa ja siten saattoi koko yhteisön kiinteyden – ja sitä kautta selviämisen – kyseenalaiseksi.
Kolmas näkökulma on se, että synti on liittosuhteen pettämistä.
Neljäs näkökulma: synti ei ole mikään ulkopuolinen turmiovalta, jonka orjina ihmiset ovat. Ihmisellä on myös kyky toimia oikein.
Ylipäätään synnit Jumalaa vastaan nähdään vähäisempinä kuin synnit ihmisiä vastaan. Yom Kippur –juhlassa saadaan anteeksi Jumalaa vastaan tehdyt synnit muttei ihmisiä vastaan – ennen kuin ne on sovitettu ihmisten kesken.
Ei eroa isoilla ja pienllä synneillä – paitsi, että tekijä itse tunnistaa ison synnin mutta ei aina edes huomaa pikkusyntejä, joilla kuitenkin rikkoo jotakuta vastaan.
Eri syntikäsitykset voidaan redusoida kolmeen eri tyyppiin:
Moralistinen, jossa synti nähdään jonkin normin rikkomisena. Tämä on juutalaisuuden keskeisin näkökulma. Rabbit ovat laatineet jokaisen Moosesen lain pykälän ympärille ns. lain aitauksen, jolla pyritään varmistamaan, ettei edes tule mahdollisuutta rikkoa varsinaista lakipykälää.
Monistinen, jossa synti juontuu ihmisen luonnosta ja jossa se on jonkun tunnetun tai tuntemattoman tabun rikkomista. Tämä näkyy erityisesti erilaisissa puhtauslaeissa – mm. jaossa puhtaisiin ja epäpuhtaisiin eläimiin.
Personalistinen, jossa synti on vieraantumista Jumalasta ja liitosta Hänen kanssaan.
Yksi eniten Ut:ssa käytetyistä kreikan kielen sanoista, joka on käännetty synniksi, on kreikan kielen sana hamartia, maalin ohi ampumista tms. Merkitys on siten sama kuin heprean cheit.
Muita Ut:ssa olevia synniksi käännettyjä termejä ovat:
Anomia, joka tarkoittaa lain rikkomista.
Ofeilima merkitsee velkaa laiminlyömisestä, väärämielisyydestä, sopimuksen rikkomisesta tms.
Agnoema tarkoittaa liukastumista, kompastumista, vahingossa tehtyä pahaa yms.
Parakon tarkoittaa tottelemattomuutta, mutta viittaa myös väärin kuulemiseen.
Parabasis viitaa lain rikkomiseen kiertämällä oikea tulkinta.
Sanalla asebeia tarkoitetaan aktiivista toimintaa Jumalaa vastaan.
Jeesuksella oli Vt:n positiivinen ihmiskuva: lakia oli mahdollista noudattaa.
Evankelistat puhuvat synneistä monikossa – teoista, jotka voi saada anteeksi.
Ylipäätään synoptisissa evankeliumeissa ei näy ajatusta yleisestä syntikurjuudesta – päinvastoin.
Toisaalta Jeesus piti elämäntehtävänään kutsua niitä, joita muut juutalaiset pitivät syntisinä ja jumalattomina (joidenkin ammattien harjoittajat, pakanat). Mitä tuo syntisyys oli, on jäänyt epäselväksi.
Jeesuksen seuraajien näkemys oli ahtaampi: kaikki, jotka eivät olleet kristittyjä ja ennen kaikkea synti Pyhää Henkeä vastaan oli sekä luopumusta uskosta (koska kaikkien kristittyjen oletettiin elävän Pyhän Hengen johtamina) sekä kritiikkiä seurakunnan harjoittamaa eksorkismia vastaan.
Johanneksen evankeliumissa koko maailma on pimeydessä ja ”tämän maailman ruhtinaan” vallassa. On olemassa vain yksi teko, joka osoittaa, ettei ihminen ole pahan vallassa: usko Jeesukseen. ”Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun.”
Johanneksen mukaan juutalaisten syntisyys tuli ilmi Jeesuksen inkarnaatiossa: ”Jos minä en olisi tullut ja puhunut heille, , he eivät olisi syyllisiä, mutta nyt heidän on mahdotonta puolustella syntiään.”
1. Johanneksen kirjeessä on sama kahtiajako sosiaalisten ryhmien välillä: me ja muut. Muut ovat syntisiä, kristitty ei voi tehdä syntiä. Lisänä tulevat ne, ”jotka ovat lähtöisin meidän joukostamme.”
Toisaalta Johannes sanoo myös, että ”jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me perämme itseämme.” Tässä Johannes seuraa vanhaa traditiota, että jokainen on suuren Jumalan edessä syntinen. Edellisessä hän puhuu syntisistä sosiaalisena ryhmänä.
Paavalille synti oli Room 5-8:ssa lähes Jumalan veroinen mahti, joka orjuuttaa ihmisen. Se tuli maailmaan Aadamin kautta ja siitä saakka se on vienyt ihmiset kuolemaan.
Paavalille synnin tarttumapinta ihmiseen on sarks, liha, joka yllyttää ihmistä Jumalaa vastaan.
Paavali seuraa toisaalta vanhaa juutalaista perinnettä mutta sekoittaa siihen hellenististä populaarifilosofiaa, joka piti ruumista hengen vankilana.
Antiikin filosofit ja näytelmäkirjailijat esittivät jatkuvasti sitä, että ihmisen sisällä on käynnissä kamppailu moraalisen tajun ja intohimojen välillä. Jälkimmäiset voidaan voittaa oikealla tiedolla. Erilaiset syntiluettelot olivat tärkeitä elämänohjeita.
Paavali ja muu kristinusko asettaa tämän vastakohdaksi sosiaalisen erottelun niihin, jotka ovat synnin vallassa ja niihin, jotka ovat kristittyinä päässeet siitä.
Paavali erkanee juutalaisuudesta luodessaan yhteyden lihan, synnin ja tooran välille.
Gnostilaisuudessa synti oli kreikkalaisen filosofian mukaisesti tietämättömyyttä.
Kirkkoisillä oli periaatteessa kaksi linjaa: pelagiolainen a augustinolainen.
Augustinuksen mukaan synti on osa ihmisen perusteluonnetta. Vanhassa testamentissa kuvataan, kuinka ensimmäiset ihmiset syyllistyivät perisyntiin rikkomalla Jumalan tahtoa vastaan. Augustinuksen tulkinnan mukaan ihmisellä oli vapaa tahto ennen kuin hän syyllistyi perisyntiin.
Augustinuksen syntikäsitykseen vaikuttivat hänen omat kokemuksensa ennen kaikkea seksuaalisuuden alalla. Hänelle perisynti oli seksuaalinen halu ja se levisi siemennesteessä.
Munkki Pelagiuksen mukaan Augustinuksen ajattelu vei pohjan moraaliselta elämältä. Ihminen ei ole pohjimmiltaan perisyntinen vaan hän syntyy yhtä viattomana kuin Aadam, ihmisen tahto on täysin vapaa, ja ihmisellä on kyky ja tahto tehdä valintoja, joko hyvän puolesta tai vastaan. Jokaisella ihmisellä on kykyä omin voimin nousta synnistä, jos hän on langennut, sekä elää Jumalan tahdon mukaan. ”Luonnon on Jumala tehnyt, että se voi, jos se tahtoo, välttää syntiä.”
Semipelagiolaisuus myöntää perisynnin ja armon välttämättömyyden, mutta väittää ettei inhimillistä vapautta ole kokonaan menetetty, se on vain heikentynyt synnin kautta. Semipelagiolaisuus opettaa ihmisen ottavan ensimmäisen askeleen pelastuksen tiellä ja Jumalan armon tulevan sitten myötävaikuttamaan ja auttamaan.
Tälle vastakkainen synergistinen käsitys jättää Jumalalle aloiteoikeuden ihmisen kääntymisessä, jota seuraa ihmisen osoittama aktiivisuus. Synergistinen käsitys näkee ihmisen vapaan päätöksen kääntyä Jumalan puoleen Jumalan työnä ihmisessä.
Augustinuksen esittämä Raamatun tulkinta synnin olemuksesta saavutti voiton pelagiolaisuudesta ja pelagiolaiset näkemykset julistettiin harhaopiksi. Julistuksen seurauksena katolinen kirkko omaksui Augustinuksen käsityksen perisynnistä.
Perisyntiopin välitön seurausvaikutus on lapsikaste. Tästä kertoo monien kirkkojen kastekaavoissa edelleen oleva perkeleen ulosmanaus, jonka tekevät lapsen puolesta tämän kummit: ”Luovutko perkeleestä ja hänen teoistaan? Luovun.”
Kun läntiset ja itäiset kirkot erosivat toisistaan vuonna 1054, yksi tärkeimmistä eron syistä oli poikkeava tulkinta siitä, mikä on synnin asema Raamatussa. Ortodoksisen kirkon teologien esittämän näkemyksen mukaan perisyntioppi on tärkein syy lännen ja idän kirkon väliseen eroon.
Keskiajan skolastikot vaikuttivat merkittävästi katolisen kirkon käsitykseen synnistä. Tuomas Akvinolainen (1225-1274) oli skolastinen teologi, jonka tulkinta synnistä näkyy edelleen kirkon virallisessa opissa. Teologi erotteli toisistaan seitsemän kuolemansyntiä. Tuomas Akvinolaisen mukaan kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus ja irstaus. Katolisen kirkon mukaan nämä synnit erottivat ihmisen jumalasta ja johdattivat ihmisen kadotukseen.
Katolisen kirkon edelleen voimassaolevan opin mukaan ihminen voi puhdistua tekemistään synneistä kiirastulessa. Kiirastuli on tila, jossa ihminen puhdistuu synneistä ennen taivaaseen pääsemistä.
Ortodoksinen kirkko ei hyväksy perisyntioppia samalla tavalla kuin katolinen kirkko. Ortodoksinen kirkko ja muu itäinen kristikunta pitää perisyntiä ihmiskunnan langenneena olotilana, joka on Aadamin lankeemuksen seurausta. Aadamin syyllisyyden ei kuitenkaan katsota periytyvän hänen jälkeläisilleen. Ihmisen katsotaan olevan luonnoltaan osittain turmeltunut mutta periaatteessa vapaa valitsemaan pahan ja hyvän välillä. Ortodoksinen kirkko opettaa, että perisynnin jälkeen Jumalan kuva ihmisessä tosin on himmentynyt ja heikontunut, mutta kuitenkin niin säilynyt, että ihminen sen jälkeenkin voi tehdä hyvää ja tulla Jumalan armon avulla pelastetuksi.
- Protestanttiset kirkot omaksuivat pitkälti Augustinuksen käsityksen perisynnistä.
- Lutherille Roomalaiskirjeen 7. luku oli osoitus siitä, että ihminen on samalla syntinen ja vanhurskas.
- Perisyntiopista on kuitenkin myös poikkeamista protestantisminkin piirissä. Sekä omat lestadiolaisemme että helluntailaiset näkevät lapset puhtauden tilassa. Turmeltuminen tulee vasta myöhemmin.
Kuten alussa totesin, syntien anteeksiantamus riippuu paljolti siitä, miten synti ymmärretään.
Jos hyväksytään perisyntioppi, niin pelastuksen on kohdistuttava ihmisen syntiseen luontoon
Tämä on johannekselaista ja paavalilaista teologiaa, jossa ihminen Jumalan kuvana on kokonaan turmeltunut
Jumalan karitsa-hymni kuvaa tätä ajattelua.
Myös lapsikaste-käytäntö juontuu tästä ajattelusta.
Perisyntiopin mukaisesti ihminen pitää puhdistaa tuosta kosmisesta synnistä ja se tapahtui Jeesuksen kuollessa ristillä. Se oli kertakaikkinen sovitusteko.
Jos ajatellaan, että kyse on liittosuhteen rikkomisesta, niin silloin anteeksiannnon on kohdistuttava tämän suhteen korjaamiseen
Juutalaisuudessa ymmärretään, että kaikki ihmiset ovat syntisiä ja Jumalakin tietää tämän – ja siitä huolimatta pitää yllä liiton.
Anteeksiantamus tässä mielessä on Jumalan kärsivällisyyttä pieniä hairahduksia kohtaan eikä välttämättä edellytä ristinkuoleman kaltaista kertakaikkista sovitusta.
Paavalin mukaan Jumala katsoo ihmisen vanhurskaaksi – eli liiton pitäväksi – Jeesuksen tähden. Ihminen pääsee taivaaseen erällä tavalla Jeesuksen hoviväen osana. Kuten isäntänä toimiva valtionpäämies ei kysele valtiovieraan seurueen taustoja, ei Jumalakaan katsele yksityisiä ihmisiä, jotka ovat Jeesuksen seurassa.
Jos ajatellaan, että synti on yksittäisiä tekoja, anteeksiantamus kohdistuu näihin tekoihin, ei ihmisen koko persoonaan.
Tämä ajattelu on taustalla juutalaisuudessa ja pelagiolaisuudessa, jossa ihminen nähdään kykeneväksi toimimaan oikein.
Tämä ajattelu korostaa Ut:ssakin olevaa teologiaa, että ihminen pelastuu tekojensa kautta – ”Mitä olette tehneet / jättäneet tekemättä yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”
Jos ajatellaan, että synti on lähes Jumalan veroinen pahan valta, niin anteeksianto on enemmän vapauttamista tuon voiman alaisuudesta kuin sovittamista
Tässä ajattelussa paha personoidaan ihmisen itsensä ulkopuolelle ja sitä vastaan taistellaan.
Ihminen on joko aktiivinen taistelija jommankumman ruhtinaan palveluksessa tai sitten avuton heittopussi, joka ei kykene vaikuttamaan kohtaloonsa.