6

6. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai 2vsk

Muuramen kirkko 23.5.1982

Matt 10: 24-31

^{24Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi, eikä palvelija parempi isäntäänsä. ²⁵Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen opettajalleen, ja palvelijalle, että hänelle käy niinkuin hänen isännälleen. Jos he perheenisäntää ovat sanoneet Beelsebuliksi, kuinka paljoa enemmän hänen perheväkeään! ²⁶Älkää siis peljätkö heitä. Sillä ei ole mitään peitettyä, mitä ei tule paljastetuksi, eikä mitään salattua, mikä ei tule tunnetuksi. ²⁷Minkä minä sanon teille pimeässä, se puhukaa päivän valossa. Ja minkä kuulette kuiskattavan korvaanne, se julistakaa katoilta. ²⁸Älkääkä peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin.
^{29Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta. ³⁰Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. ³¹Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta.}}

Tämän päivän teksti kuuluu jaksoon, jossa Jeesus an taa neuvoja opetuslapsilleen ennen kuin lähettää heidät kaksittain julistamaan Taivasten valtakunnan tuloa.

Sitä, millainen tuo "käskynjako" todellisuudessa on ollut, emme tiedä, sillä Matteus esittää siitä vain katkelmia. Kokonaisuuttahan ei kukaan ollut nauhoittamassa.

Ne katkelmat, jotka Matteus esittää, käsittelevät vainoa ja kristityn asennoitumista siihen. Matteus on selvästi ajatellut evankeliumin kirjoittamisaikana vallinnutta vainotilannetta ja tuo tässä Jeesuksen omia sanoja opasteiksi vainotuille.

Ennen päivän tekstiä on juuri puhuttu vainon kohteeksi joutumisesta ja tekstimme sisältää rohkaisun sanoja. Tämä rohkaisuluonne tulee esille mm. kolme kertaa toistuvassa kehotuksessa "Älkää peljätkö." Sitä, miksei tarvitse peljätä, perustellaan viidellä seikalla, joista viimeinen on jo tekstimme ulkopuolella.

Ensimmäisenä on ilmeisesti tunnettu sananlasku siitä ettei palvelija ole herraansa suurempi. Tämä sovelletaan kristityn tilanteeseen sillä, että jos Jeesusta on sanottu Beelsebuliksi, voivatko hänen seuraajansa odottaa parempaa kohtelua. Alkutekstissä on tässä sanaleikki isännän ja Beelsebulin välillä, koska tuo nimi tarkoittaa, paitsi riivaajien päämiestä, myös sananmukaisesti talon isäntää.

Ensimmäisen rohkaisun sisältö on siis siinä, että Kristuskin on kokenut saman ja kärsittyään voitti kuoleman valian. Apostoli Paavalin sanoin: "Jos olemme kuolleet yhdessä Kristuksen kanssa, uskomme saavamme myös elää Hänen kanssaan."

Myös toinen rohkaisu alkaa ilmeisesti tunnetulla sananlaskulla kaiken peitetyn paljastumisesta. Taustalla tässä lienee se, että evankeliumin sanan tulee levitä sen pienen piirin ulkopuolelle, jota Jeesus itse opetti. Se sanoma on totuus ja "Jumalan sana ei tyhjänä palaja" - se sana tekee työtä itsessään.

Kolmas kehotus liittyy juutalaisuudessa hyvin tunnettuun seikkaan vihollisen voimattomuudesta. Mitä muuta he voivat tehdä, kuin tappaa - eivät mitään. Kuitenkaan kuolema ei kristitylle ole pelättävä asia, vaan lyhyt uni, josta herätään Taivasnisän tykönä. Kuoleman valta on kukistettu jo ristillä. Paljon enemmän tulee pelätä iankaikkista kuolemaa.

Toisin sanoen - vanha totuus kahden herran palvelemisesta pätee taas tässäkin. Ei voi olla samalla kertaa ihmisille mieliksi ja totella Jumalaa. Ihmiset voivat tappaa mutta vain Jumala voi lausua tuomionsa iankaikkisesta elämästä tai kuolemasta.

Tekstimme viimeinen rohkaisu sisältää lupauksen huolenpidosta. Ropo oli pienin roomalainen raha ja varpunen halvin syötäväksi kelpaavista linnuista. Jotta kaupankäynnistä voitiin edes puhua oli varpusia oltava kaksi. Yksi ei vielä ollut minkään arvoinen. Kuitenkaan sekään ei ollut

kuollut ilman Jumalan suostumusta. Jeesus kärjistää vertaustaan sanomalla kristityn hiusten luku-määränkin olevan ylhäällä. Niin tärkeitä he ovat Jumalalle.

Se, mikä kristitylle tapahtuu, tapahtuu Jumalan sallimuksesta ja kristitty voi olla varma siitä, että tapahtui mitä tahansa, sen Jumala on parhaaksi nähnyt.

Tekstimme ulkopuolelle jäänyt rohkaisu puhuu tunnustamisesta - jos kristitty tunnustaa Herransa, on Herra tunnustava seuraajansa Isän edessä. Tämä viimeinen kehotus kokoaa kaikki edeltävät rohkaisut taas marttyyriuteen: se joka kestää vainon loppuun saakka väistymättä uskostaan, saa olla varma siitä, että Jeesus tunnustaa hänet omakseen Jumalan edessä.

Kun me nykyään puhumme kristityistä marttyyreistä tulee meille monasti ensimmäisenä mieleen Itä-Euroopan kristityt tai Latinalaisen Amerikan tilanne Tiedämme, että marttyyrejä on, mutta asia on meille kuitenkin ulkokohtainen. Me elämme kristityssä Suomessa, jossa kristillisyys on hapattanut koko yhteiskunnan.

Kuitenkin päivän tekstillä on meillekin erittäin vakavaa sanottavaa. Mikä on meidän suhteemme toisaalta ympäröivään yhteiskuntaan ja toisaalta Herraamme? Elämmekö me susina susien joukossa vai seuraammeko Kristusta sillä tiellä, joka johtaa omastaan tinkimiseen, nöyrtymiseen, tämän maailman arvojen hylkäämiseen ja lopulta valmiuteen antaa kaikki Herramme puolesta?